On hyvä aloittaa siitä, kuinka ihmisillä on taipumuksenaan ihastua kaiken aikaa. Ihmismieli on sellainen, että se tarvitsee jotakin syvää ja jotakin jota kokoajan pohtia ja odottaa. Laumaeläiminä emme siedä yksinäisyyttä kovin kauaa. Miksi minä henkilökohtaisesti kiinnyn sellaisiin ihmisiin kun kiinnyn, sitä olen miettinyt. Voin helposti luetella minuun vetoavien ihmisten sekä ulkoiset että sisäiset pääpiirteet. Pääni kääntyy kun ohitse kävelee niitä, jotka eivät nosta katsettaan maasta. Kulkevat kuulokkeet korvilla täysin eristäytyneinä kaikesta, eivätkä todellakaan kaipaa ketään häiritsemään ajatuksiinsa vaipumista. Ne pitkät ja laihat nälkäkurjet joiden hamppuhiukset roikkuvat silmillä yhtä surullisina kuin katse heidän silmissään. Vaatteet ovat aina hiukan liian suuret ja kauluspaidan helma repsottaa takinliepeen alta, ikään kuin se olisi wc käynnin jälkeen unohtunut vahingossa housujen ulkopuolelle. He kantavat likaisenvalkoista kangaskassia ja minulla on tapana ajatella että siellä he kantavat kynää, vahakantista muistikirjaa ja paljon tupakkaa. Kertaakaan en ole nähnyt kenenkään heistä kaivavan muistikirjaa laukustaan saati sitten kirjoittavan mitään. Mutta niin minä kuvittelen, että he ovat taiteilijasieluja jotka eristäytyvät maailmasta ollakseen satuttamatta herkkää sisintään.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Minä kiinnyn heihin, joiden silmistä näkee, kuinka he tarpovat loputtomassa ongelmien ja ahdistuksen suossa ja pohtivat olemisen turhuuden valtavaa taakkaa hartioillaan. Minä näen kuinka he huuhtovat kipeitä haavojaan finlandiavodkalla ja painavat kylmän kaljapullon aristavia mustelmiaan vasten. Minä en näe pelkkää itkua ja surua, vaan näen sen, että he tuntevat jotakin. Parempi on ihmisen tuntea tuskaa, kuin olla tuntematta mitään. Kuinka paljon minua itseäni hyödyttää heitä katsella? Eipä juurikaan. He eivät halua ketään lähelleen, ja jos tahtovatkin, se ei ole pitkäikäistä. Joskus huomaan kaipaavani sitä tunnetta, kun aamulla on vaikea nousta ylös. Koska sattuu niin paljon ja kaikki tuntuu merkityksettömältä. Sitäpä ei moni myönnä, mutta usein ihmiset jollakin tasolla nauttivat kärsimisestä. Kivun ja nautinnon raja on häilyvä ja tämä on siitä käytännön esimerkki. Emme sitä myönnä, mutta niinä päivinä kun kaikki on kohtalaisen hyvin, eikä mitään ihmeellistä tapahdu, tekisi mieli kärsiä syvää ahdistusta ja tuskaa jonkun tai jonkin vuoksi. Se kertoo meille, että sisältä olemme vielä hereillä.
Eipä siis ole suurikaan ihme, että nämä nälkäkurjet vievät sydämeni. Hehän ovat kuin minä. Yhdessä me voimme istua kielletyillä alueilla ja puhua siitä kuinka olisi kauniimpaa olla olematta, ja kuinka mikään ei tunnu miltään. Voimme yhdessä pelastaa toisemme, mutta vain hetkeksi aikaa, kunnes ajaudumme eri aalloille ja vaivumme tahoillamme siihen samaan koomatilaan joka meitä jo niin pitkään on vaivannut. Nälkäkurjet lähtevät aina ensimmäisinä, sellainen tapa heillä on. He ovat ihmismielistä sitä kaikkein huonoimmin kestävää ja säilyvää sorttia, eikä siis ole ihme, että monesti aamulla herää yksin avoimesta ikkunasta puhaltavaan pohjoistuuleen, ja ikkunaan juostessaan voi katsella kuinka heidän kapeat jalkansa kosteiden askelten säestämänä katoavat vesilammikkoja väistämättä kulman taakse. Eivätkä he koskaan tule takaisin, se on kirjoittamaton laki. Meidän, jotka heidät tahdomme, on se hyväksyttävä ja tyydyttävä siihen ettei heitä voi ihailla läheltä kuin hetken. He pakenevat ihmistä kuin villieläimet. Korvat luimussa perääntyvät pitäen varoittavaa ääntä. Villieläimetkään eivät viihdy vankeudessa, miksi hekään viihtyisivät?
Oppikaamme siis antamaan anteeksi kaikki pahat teot, sillä heillä on perhosen tai keijukaisen mieli ja he ovat arvokkaita, ja mikä parasta, he eivät sitä itse tiedä. Ainoa mitä todella voi tehdä, on pitää heistä sen pienen hetken, ja kertoa että he todella ovat arvokkaita. Vaikka eiväthän he sitä usko kuitenkaan.