On hyvä aloittaa siitä, kuinka ihmisillä on taipumuksenaan ihastua kaiken aikaa. Ihmismieli on sellainen, että se tarvitsee jotakin syvää ja jotakin jota kokoajan pohtia ja odottaa. Laumaeläiminä emme siedä yksinäisyyttä kovin kauaa. Miksi minä henkilökohtaisesti kiinnyn sellaisiin ihmisiin kun kiinnyn, sitä olen miettinyt. Voin helposti luetella minuun vetoavien ihmisten sekä ulkoiset että sisäiset pääpiirteet. Pääni kääntyy kun ohitse kävelee niitä, jotka eivät nosta katsettaan maasta. Kulkevat kuulokkeet korvilla täysin eristäytyneinä kaikesta, eivätkä todellakaan kaipaa ketään häiritsemään ajatuksiinsa vaipumista. Ne pitkät ja laihat nälkäkurjet joiden hamppuhiukset roikkuvat silmillä yhtä surullisina kuin katse heidän silmissään. Vaatteet ovat aina hiukan liian suuret ja kauluspaidan helma repsottaa takinliepeen alta, ikään kuin se olisi wc käynnin jälkeen unohtunut vahingossa housujen ulkopuolelle. He kantavat likaisenvalkoista kangaskassia ja minulla on tapana ajatella että siellä he kantavat kynää, vahakantista muistikirjaa ja paljon tupakkaa. Kertaakaan en ole nähnyt kenenkään heistä kaivavan muistikirjaa laukustaan saati sitten kirjoittavan mitään. Mutta niin minä kuvittelen, että he ovat taiteilijasieluja jotka eristäytyvät maailmasta ollakseen satuttamatta herkkää sisintään.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

                      Minä kiinnyn heihin, joiden silmistä näkee, kuinka he tarpovat loputtomassa ongelmien ja ahdistuksen suossa ja pohtivat olemisen turhuuden valtavaa taakkaa hartioillaan. Minä näen kuinka he huuhtovat kipeitä haavojaan finlandiavodkalla ja painavat kylmän kaljapullon aristavia mustelmiaan vasten. Minä en näe pelkkää itkua ja surua, vaan näen sen, että he tuntevat jotakin. Parempi on ihmisen tuntea tuskaa, kuin olla tuntematta mitään. Kuinka paljon minua itseäni hyödyttää heitä katsella? Eipä juurikaan. He eivät halua ketään lähelleen, ja jos tahtovatkin, se ei ole pitkäikäistä. Joskus huomaan kaipaavani sitä tunnetta, kun aamulla on vaikea nousta ylös. Koska sattuu niin paljon ja kaikki tuntuu merkityksettömältä. Sitäpä ei moni myönnä, mutta usein ihmiset jollakin tasolla nauttivat kärsimisestä. Kivun ja nautinnon raja on häilyvä ja tämä on siitä käytännön esimerkki. Emme sitä myönnä, mutta niinä päivinä kun kaikki on kohtalaisen hyvin, eikä mitään ihmeellistä tapahdu, tekisi mieli kärsiä syvää ahdistusta ja tuskaa jonkun tai jonkin vuoksi. Se kertoo meille, että sisältä olemme vielä hereillä.

                      Eipä siis ole suurikaan ihme, että nämä nälkäkurjet vievät sydämeni. Hehän ovat kuin minä. Yhdessä me voimme istua kielletyillä alueilla ja puhua siitä kuinka olisi kauniimpaa olla olematta, ja kuinka mikään ei tunnu miltään. Voimme yhdessä pelastaa toisemme, mutta vain hetkeksi aikaa, kunnes ajaudumme eri aalloille ja vaivumme tahoillamme siihen samaan koomatilaan joka meitä jo niin pitkään on vaivannut. Nälkäkurjet lähtevät aina ensimmäisinä, sellainen tapa heillä on. He ovat ihmismielistä sitä kaikkein huonoimmin kestävää ja säilyvää sorttia, eikä siis ole ihme, että monesti aamulla herää yksin avoimesta ikkunasta puhaltavaan pohjoistuuleen, ja ikkunaan juostessaan voi katsella kuinka heidän kapeat jalkansa kosteiden askelten säestämänä katoavat vesilammikkoja väistämättä kulman taakse. Eivätkä he koskaan tule takaisin, se on kirjoittamaton laki. Meidän, jotka heidät tahdomme, on se hyväksyttävä ja tyydyttävä siihen ettei heitä voi ihailla läheltä kuin hetken. He pakenevat ihmistä kuin villieläimet. Korvat luimussa perääntyvät pitäen varoittavaa ääntä. Villieläimetkään eivät viihdy vankeudessa, miksi hekään viihtyisivät?

                      Oppikaamme siis antamaan anteeksi kaikki pahat teot, sillä heillä on perhosen tai keijukaisen mieli ja he ovat arvokkaita, ja mikä parasta, he eivät sitä itse tiedä. Ainoa mitä todella voi tehdä, on pitää heistä sen pienen hetken, ja kertoa että he todella ovat arvokkaita. Vaikka eiväthän he sitä usko kuitenkaan.

Tämä on kummallista. Näin viimeyönä unta siitä, että sain selville olevani raskaana. Se uni oli niin todellinen, että edelleen pystyn näkemään silmieni edessä kaiken mistä näin unta. Tänään olen ajatellut sitä asiaa aivan lakkaamatta. Töissä kiinnitin erityistä huomiota jokaiseen raskaana olevaan naiseen. Katselin heidän masujaan ja mietin että miltä se mahtaa tuntua. Nyt olen lukenut tuntitolkulla raskausajan kertomuksia, ja pakko on myöntää, että muutama onnenkyynel tipahti, kun ihmiset kertoivat yltäkylläisen onnellisina kaikesta. Jotenkin ajattelen sitä omalle kohdalleni, ja välillä tuntuu etten jaksa odottaa. Olen liian nuori, tiedän sen. En fyysisesti tai henkisesti, mutta taloudellisesti sekä elämäntilanteellisesti kyllä. Haluan lapselleni hyvät lähtökohdat elämään. En halua hänen asuvan tässä kerrostaloyksiössä, kun rahaa ei ole juuri mihinkään.

On jännää huomata, kuinka asiat muuttuvat. Todella usein kuulee kysymyksen että ' tahdotko sä saada joskus lapsen ? ' Koskaan en ole sanonut asiaan juuta enkä jaata, sillä en ole lainkaan tiennyt mitä haluan vai haluanko mitään. Tänään tiedän, että tahdon lapsen ellen useampaakin, ja odotan jo valmiiksi onnellisena sitä aikaa. Olen onnellinen siitä, että tiedän että minulla se kaikki on vasta edessä uutena ja ihmeellisenä. Mutta eniten onnellinen olen siitä, että tiedän itselläni olevan mahdollisuuden siihen upeaan asiaan kuin lapsen saantiin, sekä odotusaikaan.

Kaikesta kivasta alkaa olla 20 vuotta. - Voi sanoa yhä useammalle: "Kun olin sinun iässäsi..." Alkaa ostaa housuja, joissa vyötäröllä on kuminauha. Kauneus on vain valokatkaisijan päässä. Kuorsaaminen on tapa osoittaa vierustoverille että on elossa. Ei enää mistään hinnasta haluaisi yöpyä muualla kuin omassa sängyssä. Luulee, että on tapahtunut jotakin, jos puhelin soi illalla klo 9 jälkeen. On alkanut pelata golfia. Pitää kaiteesta kiinni, kun menee rappuja alas. Paino ei ole noussut, se on laskeutunut hartioilta vyötärölle. Kylmä kahvi kaunistaa, mutta maha ei kestä niin paljon kuin naama vaatisi. Ennen vanhaan sattui ja tapahtui. -nykyään ei tapahdu mitään, mutta joka paikkaan sattuu kyllä.

Elämän korkeat arvot tarkoittavat kolesteroli-arvoja. Lääkäri kysyy, mitä hyvää syö ja mitä hauskaa harrastaa ja sen jälkeen kieltää ne samassa järjestyksessä. Joka paikkaan koskee ja mihin ei koske, ei toimi. Olo on kuin rilluttelun jäljiltä, vaikka ei ole käynyt missään. Lääkärit ovat lähes aina tyttösiä ja poikasia. Ikäisiäsi alkaa olla mainoksissa, joissa mainostetaan vitamiineja tai tuotteita verenpaineeseen, ummetukseen ja unettomuuteen. Tarvitsee lasit löytääkseen lasit. Silmään syttyy tuli vain silloin, kun aurinko osuu silmälaseihin. Ei enää välitä, jos ajatukset alkavat karkailla, kunhan tulevat takaisin. Kirjoittaa muistilappuja, mutta unohtaa mihin ne on laittanut.

Kun löytää etsimänsä tavaran, on jo unohtanut, miksi se piti löytää. Tekee kolmea asiaa yhtä aikaa, mutta unohtaa mitä ne kaksi muuta olivatkaan. Seksi maistuisi useamminkin, mutta esileikit vievät kaikki voimat. Sammuttaa valot säästösyistä, ei romantiikan vuoksi. Kahdesti yössä tarkoittaa vessassakäyntejä. Alkaa ostella kevyttuotteita ja huomaa, kuinka pienellä tekstillä kaikki käyttöohjeet on kirjoitettu. Ei koskaan punnitse itseään aamulla, sillä silloin silmäluomet ovat raskaimmillaan. Sisälläsi on laiha ihminen, joka kamppailee päästääkseen ulos, mutta saat sen rauhoittumaan muutamalla palalla suklaata.

Ja lohdutukseksi ikääntyville: kaikilla on valokuvamuisti, joillakin ei vain ole filmiä.

Minun isoäitini todella tietää elämästä jotakin.

On kaksi lausetta joita hän käyttää usein; "Ikävillä asioilla on tapana kasautua" ja "Asioilla on taipumus järjestyä". Nämä sattuvat olemaan erittäin totta. Omalla kohdallani huomaan kummallisen usein, kuinka jonkin vastoinkäymisen seurauksena tulee ongelmia vain lisää. Syntyy pattitilanne (vaikka inhoankin kyseistä ilmaisua..) ja tällähetkellä taitaa olla juuri sellainen.

Voisin tehdä ikuisuuksia pitkän listan siitä, mikä mieltäni vaivaa, mutta tiivistän kaiken lyhyesti:

-En pidä työstäni. Oikeastaan vihaan sitä ja teen sitä vain rahan takia.

-Poikaystäväni on kaukana poissa, ja ikävöin häntä sydän verellä päivittäin.

-Joudun käymään kelan sekä sossun kanssa paperi- ja puhelinsotaa jatkuvasti sillä kaikkien on kovin vaikea käsittää sitä ettei minulla ole lainkaan rahaa enkä saa laskuja tai vuokraa maksettua.

-Rahaa ei tosiaan ole, joka tarkoittaa sitä että mitään en voi tehdä. Ruisleipä alkaa jo kyllästyttää.

-Minuun iski borrelioosi, joka on oikeastaan kytenyt kuukausia, yksikään lääkäri ei vain sitä löytänyt. Nyt joudun syömään vahvoja lääkkeitä jotka eivät tee oloa kovin hyväksi ja kärsin jatkuvasti sivuvaikutuksista.

-Ensin minua pelotti alinomaan mikä ihme minua vaivaa. Nyt kun sen tiedän, ahdistaa ajatus siitä onko sairauden hoito aloitettu tarpeeksi ajoissa. Jos ei ole, voi seurauksena olla vaikkapa kasvohalvaus tai aivokalvontulehdus.

 

Että sellainen on maailma nyt. Tosin, kaiken keskellä jotenkin jaksan uskoa siihen tosiasiaan että asioilla todellakin on taipumus järjestyä, ennemmin tai myöhemmin. Olen lähdössä viiden päivän kuluttua poikaystäväni luokse ja tiedän että se varmasti helpottaa. Loppuihin asioihin en ole keksinyt ratkaisuja, mutta uskon vakaasti että nekin tulevat vielä joskus. Saan ensimmäisen palkkani 31.päivä ja siinä pitäisi olla taas yksi huolen aihe vähemmän.

Se, minkä tänään taas muistin viettäessäni rauhallista sunnuntaita äidin, isän ja siskojeni luona, on se turva minkä perhe antaa. Kuinka ihanaa olikaan istua illalla juomassa kahvia ja syömässä suklaakakkua koko porukan voimin ja nauraa idioottimaisille jutuille kun kaikki ovat niin väsyneitä ettei missään ole mitään tolkkua. Olen niin onnellinen siitä että voin aina heittää pyörän alle ja polkkaroida hurjaa vauhtia viidessä minuutissa äidin helmoihin jos sellainen olo tulee. Minä taidan olla juuri sellainen Dominokeksimainoksen tyttö. Joskus roikun kavereiden kanssa iltatolkulla kapakassa räyhäämässä, viettämässä jonkun asian jatkojen jatkojen jatkoja. Seuraavana päivänä makaan sohvalla pää äidin sylissä ja jalat isän sylissä keskustelemassa siitä kuinka mehiläiset ovat tänä kesänä kadonneet jonkun sairauden vuoksi, ja miltä napaketut näyttivät äidin lapinmatkalla.

Nämä asiat pitävät minut järjissäni, ja siksi olenkin iloinen siitä, että edes minun 'jo aikuisen ihmisen' tarvitse olla lainkaan aikuinen aina. Äitin ja isin pikkutyttönä on niin paljon mukavampaa.

 

P.s. Menkää ulos jonakin näistä elokuun lopun päivistä, kello 23:00 jälkeen. Silloin tuoksuu aivan pirun hyvältä. 

Viimeisten kuukausien aikana olen törmännyt ongelmiin. sellaisiin, joita en aikaisemmin ole koskaan ajatellut tai oikeastaan joutunut ajattelemaan.
koko kesän (toisin sanottuna kahden kuukauden) työttömyyden ei pitänyt alunalkaen olla minkään sortin ongelma, vaan toki sen ylitse selviäisin jotenkin. tottakai oli selvää että nälkävyötä täytyy taas kiristellä ja festareille ei lähdetä ihan noinvain hetken mielijohteesta. edessä olikin paljon vaikeampi aika kuin kuvittelin.
työvoimatoimistossa ravattuani ensin ilmoittautumassa ja tämän jälkeen infossa, sain virkailijalle ajan heinäkuun loppuun.
heinäkuun lopussa olen ollut työtön ja sitämyöten myös varaton kaksi kuukautta, joten tämä ei paljonkaan mieltäni lämmittänyt. muutama viikko sitten kuitenkin onnisti, ja sain työpaikan. ainoa ongelma on että he voivat ottaa minut töihin vasta 1.8 alkaen. kipinkapin suuntasin kelan toimistoon ja vein hurjan kasan asiakirjoja ja kaikenlaisia papereita työmarkkinatukihakemusta sekä asumistukihakemusta varten. kaiken piti olla edes suunnilleen reilassa kunnes kelalta tuli työmarkkinatukeen kieltävä päätös. he eivät suostu sitä minulle odotusajan vuoksi maksamaan kuin vasta lokakuusta alkaen, ja silloinhan minä olen jo kolmatta kuukautta töissä! asumistukihakemuksen kelan virkailijat taas ilmoittivat laittavansa tänään jäähylle, sillä en pysty esittämään heille tulevien 12 kuukauden palkkatuloarviotani. olen työni puolesta extraaja joka ottaa kaikki vuorot jotka vaan käsiinsä saa. tämä siis tarkoittaa sitä, että pahimmillaan saan ehkä yhden viiden tunnin vuoron koko kuukaudelle, kun taas parhaimmillaan istun töissä 10 tuntia päivässä kuutena päivänä viikossa. en siis todellakaan osaa heille kertoa mitä tulen 12:ssa kuukaudessa tienaamaan. kelassa asialle ei tehdä mitään ennenkuin pystyn toimittamaan heille ensimmäisen palkkakuittini. asumistukea he eivät siis voi maksaa edes näiltä kahdelta kuukaudelta joina olen todistettavasti ollut työtön sekä täysin varaton!
minä tahtoisinkin tietää, millä minun oletetaan elävän sekä elokuun vuokran, että ruokamenojen yli? nyt jo olen joutunut käyttämään asumiseen kaikki ylioppilaslahjaksi saamani rahat viimeistä senttiä myöten. miksei kukaan osaa kertoa, mitä minä tässä tilanteessa todellakaan voin tehdä... tämän hetkisen tilanteen mukaan olen nimittäin muutaman viikon kuluttua edelleen täysin rahaton, sekä uutena yllätyksenä lisäksi myös asunnoton.

huoh. en koskaan osannut kuvitella että lukiosta valmistuminen voisi olla näin... vaarallista.