Minun isoäitini todella tietää elämästä jotakin.

On kaksi lausetta joita hän käyttää usein; "Ikävillä asioilla on tapana kasautua" ja "Asioilla on taipumus järjestyä". Nämä sattuvat olemaan erittäin totta. Omalla kohdallani huomaan kummallisen usein, kuinka jonkin vastoinkäymisen seurauksena tulee ongelmia vain lisää. Syntyy pattitilanne (vaikka inhoankin kyseistä ilmaisua..) ja tällähetkellä taitaa olla juuri sellainen.

Voisin tehdä ikuisuuksia pitkän listan siitä, mikä mieltäni vaivaa, mutta tiivistän kaiken lyhyesti:

-En pidä työstäni. Oikeastaan vihaan sitä ja teen sitä vain rahan takia.

-Poikaystäväni on kaukana poissa, ja ikävöin häntä sydän verellä päivittäin.

-Joudun käymään kelan sekä sossun kanssa paperi- ja puhelinsotaa jatkuvasti sillä kaikkien on kovin vaikea käsittää sitä ettei minulla ole lainkaan rahaa enkä saa laskuja tai vuokraa maksettua.

-Rahaa ei tosiaan ole, joka tarkoittaa sitä että mitään en voi tehdä. Ruisleipä alkaa jo kyllästyttää.

-Minuun iski borrelioosi, joka on oikeastaan kytenyt kuukausia, yksikään lääkäri ei vain sitä löytänyt. Nyt joudun syömään vahvoja lääkkeitä jotka eivät tee oloa kovin hyväksi ja kärsin jatkuvasti sivuvaikutuksista.

-Ensin minua pelotti alinomaan mikä ihme minua vaivaa. Nyt kun sen tiedän, ahdistaa ajatus siitä onko sairauden hoito aloitettu tarpeeksi ajoissa. Jos ei ole, voi seurauksena olla vaikkapa kasvohalvaus tai aivokalvontulehdus.

 

Että sellainen on maailma nyt. Tosin, kaiken keskellä jotenkin jaksan uskoa siihen tosiasiaan että asioilla todellakin on taipumus järjestyä, ennemmin tai myöhemmin. Olen lähdössä viiden päivän kuluttua poikaystäväni luokse ja tiedän että se varmasti helpottaa. Loppuihin asioihin en ole keksinyt ratkaisuja, mutta uskon vakaasti että nekin tulevat vielä joskus. Saan ensimmäisen palkkani 31.päivä ja siinä pitäisi olla taas yksi huolen aihe vähemmän.

Se, minkä tänään taas muistin viettäessäni rauhallista sunnuntaita äidin, isän ja siskojeni luona, on se turva minkä perhe antaa. Kuinka ihanaa olikaan istua illalla juomassa kahvia ja syömässä suklaakakkua koko porukan voimin ja nauraa idioottimaisille jutuille kun kaikki ovat niin väsyneitä ettei missään ole mitään tolkkua. Olen niin onnellinen siitä että voin aina heittää pyörän alle ja polkkaroida hurjaa vauhtia viidessä minuutissa äidin helmoihin jos sellainen olo tulee. Minä taidan olla juuri sellainen Dominokeksimainoksen tyttö. Joskus roikun kavereiden kanssa iltatolkulla kapakassa räyhäämässä, viettämässä jonkun asian jatkojen jatkojen jatkoja. Seuraavana päivänä makaan sohvalla pää äidin sylissä ja jalat isän sylissä keskustelemassa siitä kuinka mehiläiset ovat tänä kesänä kadonneet jonkun sairauden vuoksi, ja miltä napaketut näyttivät äidin lapinmatkalla.

Nämä asiat pitävät minut järjissäni, ja siksi olenkin iloinen siitä, että edes minun 'jo aikuisen ihmisen' tarvitse olla lainkaan aikuinen aina. Äitin ja isin pikkutyttönä on niin paljon mukavampaa.

 

P.s. Menkää ulos jonakin näistä elokuun lopun päivistä, kello 23:00 jälkeen. Silloin tuoksuu aivan pirun hyvältä.